Olen aloittanut bloggaamisen myös toisilla mestoilla:
http://www.lily.fi/palsta/keskinkertaista
Sinne minun on jotenkin helpompi oksentaa tekstiä lähes päivittäin, vaikka toki tännekin pyrin jauhamaan scheissea aina kun siltä tuntuu.
Saturday, 7 May 2011
Shortsit vaan!
Ja yhtäkkiä sitä onkin sitten kesä. Ainakin olevinaan.
Miten sitä onkin niin Pohjoismaisen vammautunut, että aurinkoinen päivä ei saa kiskomaan shortseja jalkaan (vaikka lämpömittarikin vakuuttelisi kelin olevan lämmin), vaan sitä vetää välikausitakin niskaansa ja lähtee ulos hikoilemaan. Miksi on niin helvetin hankala uskoa, että ulkona on lämmin? Onko tämä nyt sitten sitä pessimismiä?
Tällä saarella on aika turhaa lähteä ennustelemaan ulkoilman lämpötilaa sen perusteella, mitä ikkunasta näkee. Tarkoitan siis ihmisiä, joita kadulla kuljeksii. Ulkolämpötila saattaa huidella parinkympin paremmalla puolella mutta osa sakista kulkee aina toppatakissa. Toisinaan nollakelillä pikku pisanderimimmerot saattavat kirmailla kaduilla puolialasti. Yleisesti aina, vuodenajasta riippumatta osa jengistä kulkee T-paidassa. Kai nämä välimallin sääolosuhteet ovat suopeampia, Suomessa kun ei tulisi mieleenkään lähteä marraskuussa T-paitasillaan ulos. Ainakaan selvinpäin.
Olen aina ollut vähän huono kesäihminen, kuljeksin mahdollisimman pitkään farkuissa ja neulepaidoissa (pitkähihaisissa), kunnes elämä muuttuu kestämättömäksi. En siis ole niitä tyyppejä, jotka ensimmäisten +20 -asteisten päivien tultua kaivavat kaapeistaan bikinit ja shortsit. Sitten ne värjöttelevät terassilla kesämekossa ja ovat puolet kesästä kipeinä.
Joskus inhosin kesää. Ötököitä, hikisiä iltapäiviä, sulanutta jätskiä ja ihoon tarttuvia vaatteita. Sitten aloin opetella väkisin käyttämään kevyempiä kuteita. Kai sitä on tullut vanhaksi kun on luopunut vihastaan niin monia asioita kohtaan. Ötökät ovat kyllä edelleen perseestä, nimim. Allerginen ampiaisenpistoille '86
Ostin jälleen shortsit, vaikka suostunkin kiskomaan ne jalkoihini vasta äärimmäisissä olosuhteissa: silloin kun on oikeasti lämmin. Ja tarkoitan jotain ihanaa +25 keliä. Onneksi kaikkien ei ole kuitenkaan pakko olla kesäihmisiä, sillä tunnen itseni kotoisemmaksi syystuulien heilutellessa koivujen kellastuneita lehtiä.
Ihana, kamala kesä. Tule jo!
Miten sitä onkin niin Pohjoismaisen vammautunut, että aurinkoinen päivä ei saa kiskomaan shortseja jalkaan (vaikka lämpömittarikin vakuuttelisi kelin olevan lämmin), vaan sitä vetää välikausitakin niskaansa ja lähtee ulos hikoilemaan. Miksi on niin helvetin hankala uskoa, että ulkona on lämmin? Onko tämä nyt sitten sitä pessimismiä?
Tällä saarella on aika turhaa lähteä ennustelemaan ulkoilman lämpötilaa sen perusteella, mitä ikkunasta näkee. Tarkoitan siis ihmisiä, joita kadulla kuljeksii. Ulkolämpötila saattaa huidella parinkympin paremmalla puolella mutta osa sakista kulkee aina toppatakissa. Toisinaan nollakelillä pikku pisanderimimmerot saattavat kirmailla kaduilla puolialasti. Yleisesti aina, vuodenajasta riippumatta osa jengistä kulkee T-paidassa. Kai nämä välimallin sääolosuhteet ovat suopeampia, Suomessa kun ei tulisi mieleenkään lähteä marraskuussa T-paitasillaan ulos. Ainakaan selvinpäin.
Olen aina ollut vähän huono kesäihminen, kuljeksin mahdollisimman pitkään farkuissa ja neulepaidoissa (pitkähihaisissa), kunnes elämä muuttuu kestämättömäksi. En siis ole niitä tyyppejä, jotka ensimmäisten +20 -asteisten päivien tultua kaivavat kaapeistaan bikinit ja shortsit. Sitten ne värjöttelevät terassilla kesämekossa ja ovat puolet kesästä kipeinä.
Joskus inhosin kesää. Ötököitä, hikisiä iltapäiviä, sulanutta jätskiä ja ihoon tarttuvia vaatteita. Sitten aloin opetella väkisin käyttämään kevyempiä kuteita. Kai sitä on tullut vanhaksi kun on luopunut vihastaan niin monia asioita kohtaan. Ötökät ovat kyllä edelleen perseestä, nimim. Allerginen ampiaisenpistoille '86
Ostin jälleen shortsit, vaikka suostunkin kiskomaan ne jalkoihini vasta äärimmäisissä olosuhteissa: silloin kun on oikeasti lämmin. Ja tarkoitan jotain ihanaa +25 keliä. Onneksi kaikkien ei ole kuitenkaan pakko olla kesäihmisiä, sillä tunnen itseni kotoisemmaksi syystuulien heilutellessa koivujen kellastuneita lehtiä.
Ihana, kamala kesä. Tule jo!
Monday, 4 April 2011
Syyllisyys
"Joka talvi, kevät, kesä, syys /
palaa syyllisyys"
- YUP
Nietzsche, tuo viiksekäs veijari, vanha hevosenhalaaja. Mikä näitä saksalaisia vaivaa? Bratvurstilla ruokitusta kansakunnasta sikiää toinen toistaan pahempia päänsärkyjä aiheuttavia filosofeja. Onneksi suomalaisilla on Matti Nykänen ("Elämä on laiffii") ja Seppo Räty ("Saksa on paska maa"). Suomalaisen juomakulttuurin oheistuotteena väistämättä synnyttämiin päänsärkyihin tottuneena parin saksanmaan sankarin horinat taittuvat vain muutamalla ibuprofeeninapilla, napsista vuan.
Kirjoitin muutama viikko sitten esseen Nietzschen ajatuksista syyllisyydestä. Viiksekkäät miehet saavat minut helposti mietteliääksi ("Jääköhän noihin kastiketta?" "Missä noi oikein on kiinni?" "Mitenkähän usein se joutuu siistimään noita?" "Kauankohan se on kasvatellu noita?" "Onkohan noissa jotain vahaa?") ja Nietzschen hupaisia juttuja lueskellessani ajauduin ajattelemaan ihan jokapäiväistä elämää. Arkea, kuten asia ikävästi ilmaistaan. Arki on tosi inhottava sana - lyhyt, kova ja pärähtävä: aRKi.
Tuntuu, että syyllisyys on nykyihmisen osa. Tunnemme syyllisyyttä omasta riittämättömyydestä, Afrikan nälänhädästä, Japanin maanjäristyksestä, suklaan syömisestä... Ajaako yltäkylläisyys syyllisyyden syliin? Tekemättömät työt, käyttämättä jääneet treenivaatteet ja jälkiruoaksi syöty suklaa saavat omantunnon nalkuttamaan, ja puristava tunne takaraivossa laajenee. Nietzsche oli sitä mieltä, ettei syyllisyys ja huono omatunto kumpua mistään "sisäisestä Jumalan äänestä", vaan pikemminkin ihmiskunnan historiasta.
Nietzschen mukaan ihmisellä on synnynnäinen tarve tuottaa kipua, ja kun homo sapiens alkoi elää modernissa yhteiskunnassa, ei kiduttamista ja puukkohippasia enää suvaittu. Syyllisyys on siis kipua, jonka ihminen tuottaa itselleen. Se selittää paljon. Joskus tuntee syyllisyyttä vaikkei ole ihan varma, miksi. Kai syyllisyyttä voisi ajatella jonkinlaisena selviytymismekanisminakin, sillä syyllisyyden kourissa kiemurrellessaan tietää kyllä tehneensä, tai jättäneensä tekemättä.
Ja kaikenlaista sitä yritetään syyllisyyden varjolla saada irti. Kaupungilla minua lähestyi mies, joka edusti lapsiin kohdistuvan väkivallan vastustajia. Hän aloitti kerjäämisensä kysymällä: "Oliko sinulla hyvä lapsuus?" Sitten seurasi pitkä saarna ja syyllistys siitä, kun minä olin ollut lapsena saatana tyytyväinen. Kaveri päätti palopuheensa pyytämällä kohtuullista £10 kuukausilahjoitusta (summa lähtisi tililtäni siis automaattisesti kuukausittain), jolloin minä kerroin olevani opiskelija. Miehen seuraava lause? "Niin, nämä lapset eivät koskaan pääse yliopistoon..." Käännyin kannoillani ja kävelin pois. Vilkaisin taakseni, ja syyllistäjä oli jo seuraavan uhrinsa kimpussa.
Ja minulle jäi tapauksesta huono omatunto.
Ajatella, jos puhelinmyyjät käyttäisivät samaa taktiikkaa. Tai kuurot, sokeat ja invalidit. Maailma hukkuisi paskaan ja pahaan mieleen. Syyllistämällä vetoaminen on alhaista ja inhaa. Tällaisena yltäkylläisyyden aikana on vielä helpompi syyllistää kuin pula-ajan käpylehmäleikkien keskellä pettuleipää nakerrellessa.
Syyllisyys on sananakin raskas, pitkä ja laahaava. Kun kirjoitin esseetä aiheesta, oli minun välillä harhautettava itseäni Googlaamalla frendini Friedrich Nietzschen kuvia: sällillä oli historian komeimmat viikset!
palaa syyllisyys"
- YUP
Nietzsche, tuo viiksekäs veijari, vanha hevosenhalaaja. Mikä näitä saksalaisia vaivaa? Bratvurstilla ruokitusta kansakunnasta sikiää toinen toistaan pahempia päänsärkyjä aiheuttavia filosofeja. Onneksi suomalaisilla on Matti Nykänen ("Elämä on laiffii") ja Seppo Räty ("Saksa on paska maa"). Suomalaisen juomakulttuurin oheistuotteena väistämättä synnyttämiin päänsärkyihin tottuneena parin saksanmaan sankarin horinat taittuvat vain muutamalla ibuprofeeninapilla, napsista vuan.
Kirjoitin muutama viikko sitten esseen Nietzschen ajatuksista syyllisyydestä. Viiksekkäät miehet saavat minut helposti mietteliääksi ("Jääköhän noihin kastiketta?" "Missä noi oikein on kiinni?" "Mitenkähän usein se joutuu siistimään noita?" "Kauankohan se on kasvatellu noita?" "Onkohan noissa jotain vahaa?") ja Nietzschen hupaisia juttuja lueskellessani ajauduin ajattelemaan ihan jokapäiväistä elämää. Arkea, kuten asia ikävästi ilmaistaan. Arki on tosi inhottava sana - lyhyt, kova ja pärähtävä: aRKi.
Tuntuu, että syyllisyys on nykyihmisen osa. Tunnemme syyllisyyttä omasta riittämättömyydestä, Afrikan nälänhädästä, Japanin maanjäristyksestä, suklaan syömisestä... Ajaako yltäkylläisyys syyllisyyden syliin? Tekemättömät työt, käyttämättä jääneet treenivaatteet ja jälkiruoaksi syöty suklaa saavat omantunnon nalkuttamaan, ja puristava tunne takaraivossa laajenee. Nietzsche oli sitä mieltä, ettei syyllisyys ja huono omatunto kumpua mistään "sisäisestä Jumalan äänestä", vaan pikemminkin ihmiskunnan historiasta.
Nietzschen mukaan ihmisellä on synnynnäinen tarve tuottaa kipua, ja kun homo sapiens alkoi elää modernissa yhteiskunnassa, ei kiduttamista ja puukkohippasia enää suvaittu. Syyllisyys on siis kipua, jonka ihminen tuottaa itselleen. Se selittää paljon. Joskus tuntee syyllisyyttä vaikkei ole ihan varma, miksi. Kai syyllisyyttä voisi ajatella jonkinlaisena selviytymismekanisminakin, sillä syyllisyyden kourissa kiemurrellessaan tietää kyllä tehneensä, tai jättäneensä tekemättä.
Ja kaikenlaista sitä yritetään syyllisyyden varjolla saada irti. Kaupungilla minua lähestyi mies, joka edusti lapsiin kohdistuvan väkivallan vastustajia. Hän aloitti kerjäämisensä kysymällä: "Oliko sinulla hyvä lapsuus?" Sitten seurasi pitkä saarna ja syyllistys siitä, kun minä olin ollut lapsena saatana tyytyväinen. Kaveri päätti palopuheensa pyytämällä kohtuullista £10 kuukausilahjoitusta (summa lähtisi tililtäni siis automaattisesti kuukausittain), jolloin minä kerroin olevani opiskelija. Miehen seuraava lause? "Niin, nämä lapset eivät koskaan pääse yliopistoon..." Käännyin kannoillani ja kävelin pois. Vilkaisin taakseni, ja syyllistäjä oli jo seuraavan uhrinsa kimpussa.
Ja minulle jäi tapauksesta huono omatunto.
Ajatella, jos puhelinmyyjät käyttäisivät samaa taktiikkaa. Tai kuurot, sokeat ja invalidit. Maailma hukkuisi paskaan ja pahaan mieleen. Syyllistämällä vetoaminen on alhaista ja inhaa. Tällaisena yltäkylläisyyden aikana on vielä helpompi syyllistää kuin pula-ajan käpylehmäleikkien keskellä pettuleipää nakerrellessa.
Syyllisyys on sananakin raskas, pitkä ja laahaava. Kun kirjoitin esseetä aiheesta, oli minun välillä harhautettava itseäni Googlaamalla frendini Friedrich Nietzschen kuvia: sällillä oli historian komeimmat viikset!
Wednesday, 30 March 2011
Ammatinvalintatesti
Minä valmistun keväällä, eikä filosofian kandin papereilla paljoa bailailla. Täällä teenlitkijöiden saarella kandi on huomattavasti arvostetumpi kuin Suomessa - täällä kandin papereilla saa jopa töitä! Saanee Suomessakin? Niin ainakin toivon.
Ajatus tulevasta pitää minua otteessaan. Hyvänä päivänä saatan nojailla tuolissa ja leikitellä ajatuksella lämpimästä kesästä ja työttömyyspäivärahasta. Huonompana (tai ihan tavallisena) päivänä verenpaineeni huitelee huippulukemissa ja selaan työvoimatoimiston nettisivuja hullun vimmalla.
Olen ahdistuspäissäni tehnyt ammatinvalintatestejä. Kaksi kolmesta testistä väitti, että ykkösammattini olisi lentoemännän duuni. Valitettavasti minulla on näkyvien tatuointien lisäksi verrattaen lyhyt pinna, enkä nauti ahtaissa paikoissa kekkuloinnista. Ja vielä hameessa ja korkkareissa? Kaiken lisäksi ylivilkas mielikuvitukseni ottaa vallan aina nousussa ja laskussa, enkä usko, että kalpeneva ja kylmää hikeä tiputteleva lentoemäntä olisi kauhean luottamusta herättävä ilmestys?
Älkää käsittäkö väärin: minä ihailen lentoemäntiä. Pakkohan se on! Miten voisin olla ihailematta ihmisiä, jotka jaksavat hymyillä tunnista toiseen, kaataa kahvia, toteuttaa asiakkaiden pyyntöjä ("Voishinkosh mä shaada viel yhen tsintonikhin?") ja kaiken tämän päälle he ovat hyvännäköisiä! Hiussuortuvat ovat ojennuksessa, paita ei lerpota, meikki pysyy täydellisenä ja perusilme ystävällisenä.
Kun itse istuu muhjuisena kahdentoista tunnin lennolla pakarat krampissa ja naama rasvaisena, ei auta kuin ihmetellä, miten nuo naiset pysyvät niin viimeisteltyinä, vaikka painavat duunia.
Lennon jälkeen sitten jotenkin hävettää. Kun lähtee koneesta, ovat lentoemännät laittaneet jakut päälleen ja kiittävät matkustajia ja toivottavat heidät tervetulleeksi uudelleen. Yritän luikkia heidän ohitseen mahdollisimman ystävällisesti hymyillen ja vilpittömästi kiittäen. Hehän siellä juoksentelivat meidän pyyntöjemme perässä, itse vain istuin perseelläni ja pyysin lisää vettä ainakin kahdeksan kertaa.
On siinä ammatissa kieltämättä jotain salaista hehkua.
Ajatus tulevasta pitää minua otteessaan. Hyvänä päivänä saatan nojailla tuolissa ja leikitellä ajatuksella lämpimästä kesästä ja työttömyyspäivärahasta. Huonompana (tai ihan tavallisena) päivänä verenpaineeni huitelee huippulukemissa ja selaan työvoimatoimiston nettisivuja hullun vimmalla.
Olen ahdistuspäissäni tehnyt ammatinvalintatestejä. Kaksi kolmesta testistä väitti, että ykkösammattini olisi lentoemännän duuni. Valitettavasti minulla on näkyvien tatuointien lisäksi verrattaen lyhyt pinna, enkä nauti ahtaissa paikoissa kekkuloinnista. Ja vielä hameessa ja korkkareissa? Kaiken lisäksi ylivilkas mielikuvitukseni ottaa vallan aina nousussa ja laskussa, enkä usko, että kalpeneva ja kylmää hikeä tiputteleva lentoemäntä olisi kauhean luottamusta herättävä ilmestys?
Älkää käsittäkö väärin: minä ihailen lentoemäntiä. Pakkohan se on! Miten voisin olla ihailematta ihmisiä, jotka jaksavat hymyillä tunnista toiseen, kaataa kahvia, toteuttaa asiakkaiden pyyntöjä ("Voishinkosh mä shaada viel yhen tsintonikhin?") ja kaiken tämän päälle he ovat hyvännäköisiä! Hiussuortuvat ovat ojennuksessa, paita ei lerpota, meikki pysyy täydellisenä ja perusilme ystävällisenä.
Kun itse istuu muhjuisena kahdentoista tunnin lennolla pakarat krampissa ja naama rasvaisena, ei auta kuin ihmetellä, miten nuo naiset pysyvät niin viimeisteltyinä, vaikka painavat duunia.
Lennon jälkeen sitten jotenkin hävettää. Kun lähtee koneesta, ovat lentoemännät laittaneet jakut päälleen ja kiittävät matkustajia ja toivottavat heidät tervetulleeksi uudelleen. Yritän luikkia heidän ohitseen mahdollisimman ystävällisesti hymyillen ja vilpittömästi kiittäen. Hehän siellä juoksentelivat meidän pyyntöjemme perässä, itse vain istuin perseelläni ja pyysin lisää vettä ainakin kahdeksan kertaa.
On siinä ammatissa kieltämättä jotain salaista hehkua.
Monday, 28 March 2011
Äh.
Täällä koetan olla korrekti. Vaikka oikeasti kykenisin tuottamaan tuhansia sanoja tekstejä, juuttuvat ne kaikki johonkin sisäiseen siivilään. Toisaalta, ketä varten minä esitän?
Luin Nietzscheä, kirjoitin esseitä. Palaan aiheeseen mitä pikimmin.
Luin Nietzscheä, kirjoitin esseitä. Palaan aiheeseen mitä pikimmin.
Saturday, 19 February 2011
Rakkaus on pesti hulluuteen
Eräänä iltapäivänä havahduin silittämästä poikaystäväni kauluspaitaa korkokengissä.
Noin neljä vuotta sitten muistan sanoneeni hänelle: "On ehkä parempi ettet sitten ikinä hanki mittään duunia, jossa pittää käyttää kauluspaitaa. Minä en ossaa silittää näitä. Suat silittää ite." Se oli ensimmäinen yhteinen syksymme - yritin silittää hänen kauluspaitaansa sukujuhlia varten.
Nyt kuitenkin silitin kauluspaitaa täysin sujuvasti. Kangas oikeni raudan alla, alistui kuumuudelle ja antoi periksi. Korkokengät minulla oli jalassani siksi, että ne pehmenisivät. Olo oli kuin 1950-luvun kotirouvalla, vaikka mekon ja saumasukkien sijaan minulla olikin kenkien lisäksi ylläni ylisuuri villapaita ja kulahtaneet college-housut.
Muistan vuosia sitten sanoneeni, etten käytä korkokenkiä, enkä aio opetella. "Koskaan ei saa sanoa 'ei koskaan'", sanoi yläasteen ruotsin opettaja toistuvasti lannistaen teini-ikäisen kyniikan ("Siis mä en koskaan mee kyl naimisiin!" / "Mä en kyl IKINÄ mee lukioon." / "Mä en kyl koskaan opi neulomaan.") Harmikseni hän oli oikeassa. Hän sanoi myös "Ei mitään 'anteeksi', turpaan vaan". Ei tosissaan, harmi kyllä. Hyvä periaate sekin, tapauksesta riippuen tosin.
Äitini ja isäni ovat olleet naimisissa lähes neljäkymmentä vuotta. Se on pitkä aika. Kesällä istuimme ruokapöydän ääressä, ja he pohtivat, miten yhdessäolo on muuttanut heitä. "Ei kae sitä olla toesta koetettu muuttaa, sitä vuan ollaan niin paljon taesteltu, että on kulumat hijjoutunu", isäni totesi. He ovat onnellisia. Muistan kyllä riidat, mykkäkoulut ja ruokapöydässä vaihdetut kylmät katseet, mutta se, että he edelleen istuvat saman ruokapöydän ääressä kertoo jotain. He ovat onnellisia.
Yläasteella muistan erään tytön ladelleen tiukat kriteerit mahdollisille poikaystäväehdokkaille. Lista oli pitkä. "Onnea vaan", muistan miettineeni kun hän luetteli toivottavia ja ei-toivottavia piirteitä. Lista ei ollut ainoastaan pitkä, mutta myös yksityiskohtainen.
Jokin aika sitten kuulin tämän samaisen tytön kihlautuneen. Löytyiköhän täydellinen prinssi? Epäilen.
Ihastumisen alkuhuumassa noiden kuumien tunteiden kohde on ihana. Jossakin vaiheessa alkuhuuma katoaa, tajutaan, että oma ihana kulta käy kakalla, unohtelee asioita... Ja sitten pienet asiat alkavat ärsyttää. "Se ei taaskaan pyyhkinyt pöytää / laittanut uutta vessapaperirullaa / vienyt roskia" jne. ja "Aina se puristaa hammastahnatuubia keskeltä / jättää kamansa levälleen / tekee sukista ja kalsareista paketteja pyykkikoriin"... Mutta kuka on täydellinen? Tunteet laitetaan testiin vasta siinä vaiheessa kun alkuhuuma on kadonnut marraskuiseen myrskyyn.
Kun kolisee vastakkain tarpeeksi kauan alkavat kulmat hioutua, ja sanat löytää paikkansa. Rakkaus on maratoni, ei sprintti. Meren aalloissa kivetkin pyöristyvät ja muuttuvat sileiksi.
Sitä paitsi, ajan kanssa oppii mitä vain - vaikka silittämään kauluspaidan.
"Ylämäessä tönin sua eteenpäin/
alamäessä vauhtias jarrutan"
- Jarkko Martikainen
Noin neljä vuotta sitten muistan sanoneeni hänelle: "On ehkä parempi ettet sitten ikinä hanki mittään duunia, jossa pittää käyttää kauluspaitaa. Minä en ossaa silittää näitä. Suat silittää ite." Se oli ensimmäinen yhteinen syksymme - yritin silittää hänen kauluspaitaansa sukujuhlia varten.
Nyt kuitenkin silitin kauluspaitaa täysin sujuvasti. Kangas oikeni raudan alla, alistui kuumuudelle ja antoi periksi. Korkokengät minulla oli jalassani siksi, että ne pehmenisivät. Olo oli kuin 1950-luvun kotirouvalla, vaikka mekon ja saumasukkien sijaan minulla olikin kenkien lisäksi ylläni ylisuuri villapaita ja kulahtaneet college-housut.
Muistan vuosia sitten sanoneeni, etten käytä korkokenkiä, enkä aio opetella. "Koskaan ei saa sanoa 'ei koskaan'", sanoi yläasteen ruotsin opettaja toistuvasti lannistaen teini-ikäisen kyniikan ("Siis mä en koskaan mee kyl naimisiin!" / "Mä en kyl IKINÄ mee lukioon." / "Mä en kyl koskaan opi neulomaan.") Harmikseni hän oli oikeassa. Hän sanoi myös "Ei mitään 'anteeksi', turpaan vaan". Ei tosissaan, harmi kyllä. Hyvä periaate sekin, tapauksesta riippuen tosin.
Äitini ja isäni ovat olleet naimisissa lähes neljäkymmentä vuotta. Se on pitkä aika. Kesällä istuimme ruokapöydän ääressä, ja he pohtivat, miten yhdessäolo on muuttanut heitä. "Ei kae sitä olla toesta koetettu muuttaa, sitä vuan ollaan niin paljon taesteltu, että on kulumat hijjoutunu", isäni totesi. He ovat onnellisia. Muistan kyllä riidat, mykkäkoulut ja ruokapöydässä vaihdetut kylmät katseet, mutta se, että he edelleen istuvat saman ruokapöydän ääressä kertoo jotain. He ovat onnellisia.
Yläasteella muistan erään tytön ladelleen tiukat kriteerit mahdollisille poikaystäväehdokkaille. Lista oli pitkä. "Onnea vaan", muistan miettineeni kun hän luetteli toivottavia ja ei-toivottavia piirteitä. Lista ei ollut ainoastaan pitkä, mutta myös yksityiskohtainen.
Jokin aika sitten kuulin tämän samaisen tytön kihlautuneen. Löytyiköhän täydellinen prinssi? Epäilen.
Ihastumisen alkuhuumassa noiden kuumien tunteiden kohde on ihana. Jossakin vaiheessa alkuhuuma katoaa, tajutaan, että oma ihana kulta käy kakalla, unohtelee asioita... Ja sitten pienet asiat alkavat ärsyttää. "Se ei taaskaan pyyhkinyt pöytää / laittanut uutta vessapaperirullaa / vienyt roskia" jne. ja "Aina se puristaa hammastahnatuubia keskeltä / jättää kamansa levälleen / tekee sukista ja kalsareista paketteja pyykkikoriin"... Mutta kuka on täydellinen? Tunteet laitetaan testiin vasta siinä vaiheessa kun alkuhuuma on kadonnut marraskuiseen myrskyyn.
Kun kolisee vastakkain tarpeeksi kauan alkavat kulmat hioutua, ja sanat löytää paikkansa. Rakkaus on maratoni, ei sprintti. Meren aalloissa kivetkin pyöristyvät ja muuttuvat sileiksi.
Sitä paitsi, ajan kanssa oppii mitä vain - vaikka silittämään kauluspaidan.
"Ylämäessä tönin sua eteenpäin/
alamäessä vauhtias jarrutan"
- Jarkko Martikainen
Thursday, 20 January 2011
Autio
Lomallani matkustin Suomea ristiin rastiin.
Olen matkustanut autioituvan maaseudun läpi monet vuodet, nähnyt maalin rapisevan hylätyistä taloista, ja juna-asemien kylttien repsahtavan roikkumaan.
Autiot talot tekevät oloni ontoksi ja pelokkaaksi. Pystyn kuvittelemaan talot täyteen elämää, joidenkin kodeiksi. Nyt ne vain kumisevat tyhjyyttä, ja talvi pyryttää lunta sisään rikotusta ikkunasta. Jossakin vaiheessa talot lahoavat, rakenteet kaatuvat ja talo lakkaa kokonaan olemasta. Asutuksesta muistuttavat vain piipun tiilet, perustukset ja johonkin siihen ympäristöön levinneet lasinsirpaleet.
Surullisimpia ovat kuitenkin hylätyt juna-asemat. Sotien jälkeen sydän toivoa täynnä rakennetut puiset asemarakennukset seisovat hiljentyneen junaraiteen varrella tyhjin silmin. Siellä ei kukaan enää odota mitään. Ainoa odottaja on asemarakennus. Täällä on ollut ihmisiä! Satoja, tuhansia ihmisiä, jotka ovat kulkeneet näiden odotustilojen poikki matkalla johonkin. Nyt täällä on vain hiljaista. Tavarajuna kiidättää toisinaan tukkilastin johonkin suuntaan.
Päätien varressa nököttää pieni rakennus, entinen huoltoasema. Parinkymmenen kilometrin päähän kohonnut jättimäinen liikennemyymälä viekotteli huoltoaseman asiakkaat, ja pieni rakennus jäi tyhjäksi. Se niistä euron pullakahveista.
Kyläkaupat ovat kuolleet. Enää ei T-kaupan kassalla kerrota kuulumisia, vaan tungetaan sirukortti maksulaitteeseen hypermarketin kassalla kiusaantuneesti hymyillen.
Surullista kuinka jokin kymmeniä vuosia paikallaan ollut ja elänyt jää yhtäkkiä kylmäksi. Niinhän meillekin käy. On vain ollut lohdullista ajatella, että elämä jatkuu. Joku jatkaa asumista, matkustamista, elämistä, pullakahvien ostamista pieniltä huoltoasemilta.
Pelottavaa on se, että Suomen maaseutu autioituu autioitumistaan. Palvelut viedään kauemmas, ja niiden mukana ihmisetkin irtoavat kodeistaan. Ikkunoihin lyödään laudat ja luuta jätetään oven eteen rapulle merkiksi siitä, ettei kotona ole ketään.
Kuinka haikeaksi voikaan junamatka ihmisen tehdä.
Olen matkustanut autioituvan maaseudun läpi monet vuodet, nähnyt maalin rapisevan hylätyistä taloista, ja juna-asemien kylttien repsahtavan roikkumaan.
Autiot talot tekevät oloni ontoksi ja pelokkaaksi. Pystyn kuvittelemaan talot täyteen elämää, joidenkin kodeiksi. Nyt ne vain kumisevat tyhjyyttä, ja talvi pyryttää lunta sisään rikotusta ikkunasta. Jossakin vaiheessa talot lahoavat, rakenteet kaatuvat ja talo lakkaa kokonaan olemasta. Asutuksesta muistuttavat vain piipun tiilet, perustukset ja johonkin siihen ympäristöön levinneet lasinsirpaleet.
Surullisimpia ovat kuitenkin hylätyt juna-asemat. Sotien jälkeen sydän toivoa täynnä rakennetut puiset asemarakennukset seisovat hiljentyneen junaraiteen varrella tyhjin silmin. Siellä ei kukaan enää odota mitään. Ainoa odottaja on asemarakennus. Täällä on ollut ihmisiä! Satoja, tuhansia ihmisiä, jotka ovat kulkeneet näiden odotustilojen poikki matkalla johonkin. Nyt täällä on vain hiljaista. Tavarajuna kiidättää toisinaan tukkilastin johonkin suuntaan.
Päätien varressa nököttää pieni rakennus, entinen huoltoasema. Parinkymmenen kilometrin päähän kohonnut jättimäinen liikennemyymälä viekotteli huoltoaseman asiakkaat, ja pieni rakennus jäi tyhjäksi. Se niistä euron pullakahveista.
Kyläkaupat ovat kuolleet. Enää ei T-kaupan kassalla kerrota kuulumisia, vaan tungetaan sirukortti maksulaitteeseen hypermarketin kassalla kiusaantuneesti hymyillen.
Surullista kuinka jokin kymmeniä vuosia paikallaan ollut ja elänyt jää yhtäkkiä kylmäksi. Niinhän meillekin käy. On vain ollut lohdullista ajatella, että elämä jatkuu. Joku jatkaa asumista, matkustamista, elämistä, pullakahvien ostamista pieniltä huoltoasemilta.
Pelottavaa on se, että Suomen maaseutu autioituu autioitumistaan. Palvelut viedään kauemmas, ja niiden mukana ihmisetkin irtoavat kodeistaan. Ikkunoihin lyödään laudat ja luuta jätetään oven eteen rapulle merkiksi siitä, ettei kotona ole ketään.
Kuinka haikeaksi voikaan junamatka ihmisen tehdä.
Subscribe to:
Posts (Atom)
Posts
